Julkaisen jorinoitani vanhemmista, aiemmin julkaisemattomista reissuista aina toisinaan myös näin perinteiseen TBT (Throwback Thursday) -tyyliin ja tässä yksi niistä:
Suosikki metsätyyppini on hiekkainen mäntykangas ja Jämijärven Pohjankankaaltahan sitä löytyy. Tiesin, että vanha kunnon PVn harjoitusalue ”Nipan aavikko” on lähellä ja herkuttelinkin mahdollisuudella nähdä vastaantulevan panzerwagenin jollain Pohjankankaan uralla. Kylteistä päätellen niitä siellä saattaisi liikkuakin.
Polkaisin edellisenä päivänä pestyn auton matkaan, jotta sen saisi kuorruttaa hiekkapölyllä ja muulla lentävällä skeidalla heti samannäköiseksi kuin ennen pesua… Matka Tampereelta kesti reilun tunnin ja oli mukavaa maalaispätkää Ikaalisten jälkeen. Loppupäässä asfaltti vaihtui hyvään, mutkittelevaan sorapätkään, mutta ei etuvedolla ja sähköisellä käkkärillä paljoa A. Vatasen ajolinjoista kannata haaveilla.
Olin nähnyt jossain videolla pätkää hienosta hiekkakuoppalammikosta, joka oli ihan oikeastikin uimaranta, tuonne oli päästävä! Kartan mukaan se oli jokusen kilometrin päässä lähtöpaikaltani ja lähdinkin ylittämään edessäni näkyvää harjua suoraan lammikkoa kohti.
Hiekkapohjalla on mukava kävellä ja erilaisia uria meni tasaisella kankaalla siellä sun täällä. Vaikka joku sanoisi, että ei kovin mielekäs luontokokemus, itse olin tästä paremmilla tunnelmilla kuin joistain kansallispuistoista. Harjun päältä näki tulosuuntaan puuttomaksi sahattua uraa pitkin pitkälle. Sää oli aurinkoinen, lämmin ja todella kuiva. Varvikko rutisi jalkojen alla ja metsässä haisi tuttu ”kuivan havupuun” -haju.
Matkaa hiekkakuopalle ei olisi kuin noin 2km luokkaa. Kun ihan oikeasta uimarannasta oli kyse, en toki odottanut että ihan keskenäni pääsisin paikalla olemaan, mutta väen vähyys kuitenkin yllätti. Ihan oikeat pukukopitkin löytyi, joten uimashortsit jalkaan ja kellumaan!
Noin tunnin jumittamisen jälkeen pakkasin romuni ja suuntasin seuraavaan kiinnostavaan paikkaan. Muutaman kilometrin päässä olisi kartan mukaan uhrilähde, jonne 1730 aikoihin suuntasin. Lähteen jäätävän kylmää vettä hetken ihmeteltyäni mietin seuraavaa manoveeria. En siis ollut hetkeäkään miettinyt yöpaikkaa, tai oikeastaan mitään muutakaan. Harjun etelärinteellä olisi kartan mukaan laavu, mutta ei vettä lähelläkään. Junttasin pakolla melkein litran vettä, täytin pullot lähteestä ja lähdin takaisin ylittämään harjua.
Lähemmäksi tullessa tajusin, että vanhassa laskettelurinteessä oli joku isompi tapahtuma, sillä ihmisiä, autoja ja koiria oli koko metsä täys. Tässä kohtaa aloinkin arpomaan, että mahtaako miettimäni laavu olla tarpeeksi kaukana kaikesta sekoilusta, mutta ei auttanut muuta kuin jatkaa matkaa ja todeta asia.
Laavulla ei onneksi ketään ollut ja älämölöäkään ei juuri kuulunut satunnaisten koirien sekoilujen lisäksi. Joku mestari päästeli mönkijällä viereistä uraa kerran, mutta kaikki huomioon ottaen oli hiljaista. Virittelin laavun lähelle riipparin ja rupesin kokkailuihin. Veden käyttöä piti vähän miettiä, sillä hakureissu olisi reilut puolitoista kilometriä suuntaansa. Ilta meni perinteisesti istuskellen ja vuorotellen tuleen ja horisonttiin tuijottaen.
Nukutuksi sain ja aamulla muutama klapi palamaan hyttysten karkottamiseksi. Sitten puuro, johon löytyi helposti kourallinen puolukoita. Auto oli lähellä, noin reilun parin kilometrin päässä, joten puuron jälkeen pakkasin romuni ja nautin viimeiset kilometrit harvasta, hiekkapohjaisesta mäntykankaasta, kulkematta ollenkaan polkuja tai uria.