Viimeistä lomaviikkoa viedään ja jotain muutakin kuin lihan kääntämistä grillissä lähes 30 asteen helteessä voisi keksiä… Ehdottomasti parempi vaihtoehtohan on lähteä pohjoiseen itikoiden syötäväksi 30 asteen helteeseen. Siksipä siis heitin romut reppuun ja lähdin reilun 600km päähän Syötteen kansallispuistoon Pudasjärvelle!
Kansallispuistokohteista Syöte oli kiinnostanut jo pidempään, mutta matkaa on sen verran, että ihan huvikseen ei jaksaisi lähteä. Paska tapa ajatella, autohan on ihmisen liikuttamista varten, joten mennään sinne minne on tarvis. Katsoin kartalta pisimmän rengasreitin mitä löytyy ja se näytti olevan Toraslammen kierros, noin 30km. Lähdin Nokialta ajelemaan keskiviikkona puolen päivän aikaan ja luontokeskuksen viereisellä parkkipaikalla olin perillä klo 2030. Olin ymmärtänyt, että ainakin Luontokeskus- Toraslampi väli olisi helppo polkua, joten lähdin illasta sillä ajatuksella, että marssin suoraan 10km pätkän Toraslammelle yöksi.
Olinkin kokonaan unohtanut, kuinka vittumaisia hyttyset ovatkaan. Etelässä ei mielestäni tänäkään kesänä niitä juuri (ainakaan häiritsevästi?) ole ollut, mutta nythän oltiinkin vähän pohjoisempana. Polku Toraslammelle onneksi olikin helppoa ja matka taittui nopsaan. Pysähtyä vaan ei juuri auttanut, sillä samalla sekunnilla joutui mustan massiivisen hyttyspallon pistelemäksi. Vielä viimeisillä auringon säteillä pääsin perille ja sitten piti vielä löytää riipparille paikka. Pihapiiri ei ollut mitenkään erityisen avoin tai ”nätti” ja sopivaa paikkaa piti hetkisen verran hakea. Tuvassa olikin jo muutama ukko pitämässä majaansa ja kyselivät ovelta, että haluanko sisälle nukkumaan kun näkivät minun pyörimässä pihalla.
Muutaman kymmenen metrin päästä tuvasta lähellä rantaa löytyi pieni pala tasaista maata, joka ehkä oli olevinaan keskinkertainen telttapaikka. Tuosta löytyi pari sopivaa puuta, joten äkkiä riippari paikoilleen ja hyttysverkon suojiin. Tuijotin jaksollisen puhelimeen esiladattua tv-hömppää ja nukahdin.
Aamulla keli oli jälleen kerran täysin pilvetön ja lämpötila hikinen. Hyttysiä ei enää ollut niin kammottavasti kuin edellisenä iltana, mutta ihan riittävästi. Pakkasin riipparin reppuun ja yritin katsoa paikkaa johon perseensä laskisi aamupalan virittämistä varten. Lammen pinta oli sen verta korkealla, että tuvan tulipaikka oli jo hitusen veden alla, joten sen käyttö ei onnistunut. Istahdin klapien halkomispöllille ja rupesin keittelemään vettä kahviin ja puuroon.
Puuroa naamaani pakottaessa, pari sälliä tuvasta lähtivät jatkamaan kierrostaan samaan suuntaan kuin minäkin hetkosen päästä. Kävin kahvin jälkeen kurkkaamassa tupaa ja normista poiketen, tuvasta löytyi vaahtomuovipatjat, joita yleensä näkee vain varaustuvissa. Olisin siis teoriassa voinut nukkua yön tuvassa, vaikka omaa makuualusta ei mukana ollutkaan. Toki yö riipparissa ilman tarppia on niin harvinaista herkkua, että se taisi kuitenkin viedä voiton.
Lähdin jatkamaan eteenpäin kohti Ahmatupaa, mutta ensin matkan varrella olisi Lomaojan laavu ja Ahmavaaran näkötorni. Polku luontokeskukselta Toraslammille oli ollut todella helppoa, mutta tästä eteenpäin päästiin perinteisemmälle ”kinttupolulle” kivineen ja juurakoineen. Lomaojan laavulle oli vain muutama kilometri, mutta tuossa en kauaa viihtinyt, sillä hyttysiä oli järkyttävä määrä. Kärvistelin laavulla hetken takki ja huppu päässä, mutta jatkoin hyvin nopsaan eteenpäin. Laavu oli hyvässä kunnossa ja sitä ilmeisesti oli lähivuosina uusittu jollain tasolla. Myös varustelu oli hyvä, kirveet jne löytyivät.
Suunnittelin pitäväni lounastauon näkötornilla, koska tiesin sen olevan korkeampi kuin muutaman metrin hökkeli, hyttyset kun eivät todennäköisesti tule vaaran päällä korkean tornin huipulle. Matka jatkui nousujohteisesti ja lämmintä oli noin 26 astetta. Ylämäkeen junttaaminen oli melko hapokasta, mutta onneksi maisemat olivat nättejä ja itikoitakaan ei enää Lomaojan jälkeen ollut häiritsevästi. Poroja tuntui makailevan polun varressa muutamakin eri yksilö ja aina yhtä laiskasti ne nousivat jaloilleen ja lähtivät löntystämään metsään minut huomattuaan.
Vihdoin pääsin näkötornille ja oli aika kavuta ylös. Päivän lounaspaikka oli varustettu kohtuu näyttävällä maisemalla.
Ylhäällä sai todellakin olla rauhassa kaikilta lentäviltä paskiaisilta ja aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta. Vartin jälkeen tuli mieleen, että varmaan parempi vetäistä takki päälle ja huppu päähän niin en näyttäisi aivan niin pahalta punaniskalta. Tornissa istuessa alkoi kaukaa kuulua kellon kilkatusta, joka pikkuhiljaa tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Porohan se sieltä tuli hetken päästä polkua pitkin ja jatkoi Ahmatuvan suuntaan.
Reilun tunnin tauon jälkeen jatkoin matkaa. Tässä kohtaa mentiin onneksi alaspäin, joten meno oli kevyttä. Näkötornilta tuvalle olisi vain pari kilometriä, joten joutenoloon oli varattu reilusti aikaa.
Reilun puolentunnin päästä olinkin Ahmatuvalla. Mökki oli näyttävä, kaksiosainen (vuokra & autiotupa) ja keskellä välissä oli talvisin toimiva latukahvilan kioskiluukku. Heitin romut kuistille ja kurkkasin tupaan sisään. Ei ehkä se ihan perinteisin autiotupa; talvisin autiotuvan puoli toimi kahvilana, kolmen pöytä & penkki setin lisäksi ei ollut kuin pieni keittiönurkkaus. Kaikki makuupaikat olivat ylhäällä lavereilla. Toisella puolella 2 petipaikkaa, toisella 4. Kuten Toraslammellakin, myös täältä löytyivät vaahtomuovipatjat autiotuvankin puolelta. Menin takaisin ulos lipittämään vettä ja iltapäiväkahvin keittoon. Hyttysiä ei juurikaan ollut, mutta paskamaisia paarmoja sai listiä vähän väliä. Hetken päästä tuvalle ilmestyivät samat veijarit, jotka olivat olleen viime yönä Toraslammen tuvassa ja lähteneet sieltä aamulla ennen minua. Ilmeisesti olivat menneet omia reittejään, kun en missään vaiheessa mennyt heistä polulla ohi.
Vuokratuvan puolella oli kolmen ukon poppoo, jotka valmistautuivat saunaan. Ahmatuvan vuokratupaan nimittäin kuuluu sauna, joka on muutaman kymmenen metrin päässä tuvasta, Ahmaojan toisella puolen. Itse virittelin riipparin varjoon tuvan läheisyyteen, mutta koska mielessäni oli käynyt tuvassa nukkuminen, laitoin vain pelkän riipparin ilman koko setin askartelua.
Noin tunnin jaksoin pötkötellä, ennen kuin alkoi tehdä mieli iltapastaa. Löin tuvan kuistilla taas kaasukeittimen tulille ja Knorrit kippoon. Juuri kun sain pastat naamariini, tuli vuokratuvan porukka saunasta ja huikkasi, että kiinnostaisko sauna. No mutta ilman muuta, kukapa ei 26 asteen helteessä saunaan nyt haluaisi. Vaihtokuteet ja pyyhe mukaan ja löylyihin. Kaikki oli aika valmista, muutaman pöllin nakkasin kiukaaseen ja täytin lämminvesipottua. Sauna on suoraan kiinni polussa, joten vilkkaampana aikana munasillaan saunasta pihalle tullessaan voi saada palautetta, mutta tällä kertaa ei ollut ketään missään.
Rauhaksiin saunottuani alkoi jo hitusen väsyttää ja idea tuvan patjasta, johon pääsisi nyt nukkumaan täysin soijattomana oli päällimmäisenä mielessäni. Nakkasin romut sisään ylös laverille ja laitoin pitkäkseni. Hetki kirjan lukua ja päivä oli täynnä.
Parvella oli ikkuna suoraan itään ja silmälapusta huolimatta aurinko herätti noin 0730 aikoihin ensimmäisen kerran. Tuossa kohtaa vielä käänsin kylkeä ja jatkoin pötköttelyä. Reilun tunnin päästä jaksoin jo nousta ja ensimmäisenä piti päästä laverilta portaat alas lentämättä selälleen lattialle. Ulkona kuppi kahvia ja välipalapatukka. Perinteisesti tässä taas tässä kohtaa teki mieli ottaa skippi puurosta, joten patukka sai riittää.
0930 aikoihin oli kamat kasassa ja lähdin viimeiselle etapille kohti lähtöpaikkaa ja luontokeskusta. Noin 10km olisi matkaa ja melkein puolet siitä tulisi olemaan samaa mitä aivan reitin alussakin oli tullut mentyä, kohtuu kevyttä siis. Matkalla oli vielä muutama päivätupa, jotka ohitin sen kummempia ihmettelyjä. Luontokeskuksen kahvilan (mahdolliset) herkut pyöri liikaa mielessä. Loppumatka oli aika lailla hiljaksiin alaspäin laskevaa, helppoa polkua samanlaisissa maisemissa kuin pari edellistäkin päivää. Kuuma oli edelleen, aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämmintä noin 24 astetta.
Viimeisellä parilla kilometrillä mentiin taas samaa luontopolkua mitä alussakin ja hauskat puiset elukat ilmestyivät suolta jälleen kerran. Paluumatkalla oli vuorossa karhu.
Hitusen puolenpäivän jälkeen oli kierros tehty. Nakkasin repun autoon ja suunnistin kahveelle. Vitriinistä löytyikin vanha klassikko; mokkapala, jota tuntuu olevan aina näissä luontokeskusten kuppiloissa. Istuskelin hetken kahvia lipitellen, jonka jälkeen kävelin läpi luontokeskuksen hyvin pienen, mutta hauskan näyttelyn. Luonnollisesti myös mokoma kansallispuistomerkki oli tiskiltä ostettava, kun noiden keräilyyn on jo kertaalleen ruvennut.
Kahvin jälkeen pohdin lähteäkö ajamaan kohti kotia, vai jäisikö hotelliin Iso-Syötteen kärkeen. Ehkä seuraavallekin kerralle oli hyvä jättää jotain ja skippasin oheisaktiviteetit tällä kertaa. Taukoineen noin 8h kotimatka oli edessä, mutta mielestäni Syöte oli ehdottomasti matkakilometrien arvoinen.