Taas kerran, sama viikonloppu kuin aina ennenkin ja oli aika lähteä pohjoiseen. Tällä kertaa en lähtenyt pelaamaan yksinpelikampanjaa, vaan lähdimme Ollin kanssa kaksin. Kartalle oli perinteiseen tapaan hahmoteltu karkea suunnitelma reitistä jota lähtisimme mättämään. Kilometrejä tulisi arvion mukaan jotain 110km nurkilla ja loppujen lopuksi se olikin sitten aikalailla oikein: 115km. Tarkoitus oli mennä Kekkospuistossa niihin osiin, joissa en vielä itse ollut käynyt. Ollille tämä oli ensimmäinen kerta, joten siinä suhteessa sain itse suunnitella reitin kohtuu vapaasti.
Lähtö ja paluu oli Aittajärvellä ja suunniteltu reitti meni karkeasti about näin: [Aittajärvi – Pälkkimäoja – Luirojärvi – Hammaskuru – Tahvontupa – Anterinpaanne – Muorravaarakka – Jyrkkävaara – Aittajärvi]
Pohjoisen suuntaan lähdettiiin Tampereelta lauantaina 7.6 hieman puolenpäivän jälkeen. Parin kahveetauon jälkeen olimme hieman 2100 jälkeen Rovaniemellä. Loppumatkasta ajatus ensimmäisen yön viettämisestä random pusikossa ei tuntunut maistuvan, joten oikein näppärä Airbnb löytyi 44€ hintaan aivan Rovaniemen ytimestä.
Päivä 1 – Aittajärvi – Pälkkimäoja
Raikkaassa vesisateessa lähdimme ajelemaan Rovaniemeltä kohti Saariselkää. Tunnelman luomiseksi laitettiin autossa perinteikäs Samuli Paulaharjun Sompio äänikirjana pyörimään. En ole ihan varma oliko efekti kumpaan suuntaan kun muutaman tunnin kuunteli paikoitellen kohtuu masentavaa elämän kuvaa menneiltä ajoilta. Noh, kaikki on suhteellista.
Aittajärven parkkipaikalle 4-tieltä vievä tie on reilut 30km soratie, jossa on pohjoisen tapaan helvetin isoja murikoita, eikä sitä hienoa hiekkaa ja savea mitä etelä-Suomessa. Pienellä kuumotuksella painoin tien Vatasen lailla päätyyn ja rengaspaineet näytti olevan edelleen ok, ei reikää. Klo 1430 aikoihin lähdettiin parkkipaikalta liikkeelle ja välittömästi ensimmäisenä oli Aittajärven kahlaamo. Vesi nyt ei kauheasti polvea korkeammalla enää ollut, joten mitään ihmeellistä ei ylityksessäkään oikein ollut, saipahan hikijalkansa uitettua heti reissun alkuun.
Keli on kokoajan sen näköistä, että koska vaan alkaisi satamaan. Aurinko hetkittäin näkyi pilvien välistä ja lämpötila oli mukava, noin 15 asteen nurkilla. Loppuen lopuksi päivän aikana ei tullut kuin hetkittäin todella kevyttä tiputusta muutaman minuutin pätkissä.
Ensimmäisen muutaman kilometrin jälkeen pysähdyttiin vanhalle tulipaikalle hetkiksi haukkaamaan jotain. Parit näkkärit kinkkupasteijalla naamaan ja matka jatkui. Olin tehnyt jonkunlaisen suunnitelman päivämatkoista, mutta paskat nuo ikinä ole ennenkään pitänyt, vaan joka kerta on keulittu aina enemmän kuin mitä on suunniteltu. Otimmekin Pälkkimäojan laavun ensimmäisen päivän tavoitteeksi. Noin klo 2030 aikoihin pääsimme laavulle ja siellähän oli jo porukkaa paikalla muutaman teltallisen verran. Ensimmäiselle päivälle tuli reilut 18km etappia ja tunnelma oli tuttuun tapaan hieman hapokas. Hetki nuotiolla istuskelua, riipparin viritys ja kevyttä snäkkiä, sitten nukkumaan.
Päivä 2 – Pälkkimäoja – Sokosti – Luirojärvi
Yöllä oli satanut muutama tippa ja aamulla keli näytti ikävän harmaalta ja pilvet olivat matalalla. Onneksi kuitenkin lähtöön mennessä keli oli hieman selkiytynyt ja ympärillä olevat huiput ei ainakaan enää olleet pilvissä. Lähdimme Pälkkimäojalta kohti Luiroa menevälle polulle. Ensimmäiseksi piti päästä Pälkkimäojasta yli. Laavun kohdalta meni osa porukkaa, mutta lähdimme etelän suuntaan joen vartta kärkkyen helpompaa ylitystä, jossa ei tarvitsisi ottaa kenkiä jalasta. Menimme yli puolen kilometriä joen vartta, mutta mitään täydellisiä spotteja ei tuntunut löytyvän. Löytyi kuitenkin mönkijän ylimenokohta, josta menimme yli. Itse loikin goretexeillä onnistuneesti kastelematta kenkiä sisältä, hieman lahje toki kastui, mutta housut kuivuvat nopsaan. Olli tuli perinteisesti ilman kenkiä, joten sain itselleni pienen tauon joen toisella puolella odottaessa.
Polkua edetessä alkoi näkyä jonkun sortin mökkirykelmä edessä. Kartaltakin nuo löytyivät, mutta näyttivät olevan vihreän viivan sisällä, eli olivat puiston aluetta. Muutama MH:n alinhankkijaukko siinä moottorisahaa huudattikin ja oli rakennuspuuhissa. Mahtoiko olla Metsähallituksen omia henkilökunnan tiloja tulossa tai jtn?
Raappanan kammilla pidimme lounastauon ja tuumasimme päivän suunnitelman. Reilun tunnin lounastelun jälkeen kohti polkujen haaraa, josta lähdetään Sokostille tai Luiron tuvalle. Jätimme rinkat risteyksen lähelle metsään ja suuntasimme kohti Sokostin huippua. Nenä kartassa mennessä tuli turhaan kuljettua ”polun” perässä ylimääräisiä metrejä ylös, vaikka suorempaankin olisi päässyt. Onneksi tuuli ja oli pilvistä, joten hikoilu ei ollut niin järkyttävää kuin pahimmillaan olisi voinut. Vihdoin kärkeen päästyämme, pienet kossusiivut päällä olevassa ”kivibunkkerissa”.
Huikan ja pienen internet-hetken jälkeen lähdimme huipulta alas. Vaikka keli oli lonkeron harmaata, oli aamuun verrattuna onneksi seljinnyt sen verta, että näkymät huipulta eivät olleet pilven peitossa. Alas tulimme huomattavasti suorempaa viivaa kartalla ja aikaa paloi laskeutuessa muutenkin vähemmän. Internetin mukaan kuulemma jotain norovirus/ripuliongelmaa puistossa oli juuri nyt menossa, mutta ei tässä ruvettu nyt mitään hötkyilemään. Rinkat matkaan metsästä ja Luiron tuvalle.
Luirolla yleensä tuppaa karnevaalitunnelmaa hieman olevan, niin nytkin. Istuimme syömisen verran tuvassa ja kävimme virittelemässä teltan & riipparin tuvan takana löytyvälle telttailualueelle. Tuvan etupuolella rannassa oli tuulista, mutta taaempana ei tuuli tuntunut yhtään. Kaiken säätämisen jälkeen kello olikin jo päälle 2100 ja sauna oli auki kaikille, sinne siis!
Päivä 3 – Luirojärvi – Hammaskuru – Siulanruoktu
Aamulla keli oli lämmin ja aurinkoinen, hieman tuulinen. Rauhassa laittelimme romuja kasaan ja menimme tupaan aamupalalle. Perinteiseen tapaan kaikki hikipinkot olivatkin jo lähteneet ja koko autiotuvan ympäristö oli eiliseen iltaan verrattuna hiljentynyt lähes kokonaan. Lähdimme matkaan hieman klo 1200 jälkeen kohti Hammaskurua. Alkuun reitti lähti lupaavan näköistä mönkijäuraa, mutta muutaman kilometrin päässä oli ura hukkunut ja jäljellä enää heikosti näkyvä polku. Kulkeminen oli suhteellisen helppoa ja matka eteni ripeästi. Sokostin huippu näkyi pitkään vasemmalla ja tuntuikin, että ei etenisi juuri ollenkaan kun sama tunturi oli kokoajan melkein samassa paikkaa…
Pari kilometriä ennen Kärppäpään tulipaikkaa alkoi jo hieman askel painaa ja viimeiset metrit kohti lounasta menikin jo astetta vahvemmalla persereikähuumorilla ja pakkokävelyllä. Viimein Kärppäpään tulipaikka löytyikin ja oli aika syödä. Tulipaikka oli hienolla avoimella tunturikoivikolla pienen lammen rannassa.
Jatkoimme matkaa kohti Hammaskurun autiotupaa ja hieman arvoimme jo päivän päätepistettä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme tänään jääneet Hammaskuruun, mutta tuttuun tapaan teki mieli hieman keulia suunnitelmasta ja juntata vielä hitusen enemmän kilometrejä. Tuvalle asti reitti oli suht helppoa polun seuraamista. Muutaman joen ylityskin onnistui kiveltä kivelle pomppien tai vesi oli muuten vaan muutaman sentin korkuista, josta pääsi kävellen yli. Ennen tupaa polulla oli pieni sulamisvesien lammikko, jonka joutui kiertämään pitkin pöheikköjä, mutta siinäpä se.
Pääsimme tuvalle noin 1830 aikoihin ja siellä 3 ukon porukka oli juuri myös aloittelemassa illanviettoaan ja tavaroiden purkua. Istuimme tuvan kuistille ja rupesimme hetken huilaamisen jälkeen taas kokkauspuuhiin. Lopputulema oli, että kyllähän sitä nyt vielä eteenpäin olisi jatkettava. Tahvon tuvalle olisi reippaasti matkaa ja jos tähän asti kuljettua matkaa vertasi, niin Hammaskuru oli vasta noin puolivälissä Luirojärvi – Tahvontupa etapilla.
Lähdimme joskus 1915 aikoihin jatkamaan ja tiedossa oli, että selkeää seurattavaa polkua ei olisi kuin alussa muutaman kilometrin verran. Pikkuhiljaa tunturit jäivät taakse ja edessä oli pelkkää metsää. Kun jonkun aikaa olimme suunnistaneet, löysimme vihdoin Hopiaojan, jonka eteläpuolta lähdimme kulkemaan. Hopiajoen alkupäässä lännessä, oli hieno paikka, jossa pienemmät purot yhdistyivät. Harmahtavia kuusia ja rauhallista puron solinaa laskevan, mutta silti taivaalla koko yön pysyvän pohjoisen auringon alla.
Lähdimme seuraamaan Hopiaojaa ja jokusen kilometrin jälkeen pääsimme vanhalle tulipaikalle, jonka kohdalla olisi pitänyt mennä Hopiaojasta yli. Tässä kohtaa se ei enää ollutkaan pieni lirahteleva puro vaan ihan suht legitin kokoinen virta. Helppoa ylityspaikkaa pitäen kengät jalassa ei tuntunut löytyvän ja klo 2115 nurkilla alkoi energia olla sillä tasolla, että ei jaksaisi ruveta jumppaamaan sen kummemmin. Tupla tai kuitti ja lähdin ylittämään kepin kanssa niin, että jos kengät pysyisi pinnalla kun menen lähes upoksissa olevaa tukkia pitkin tuon ylityksen syvimmän kohdan… No, perinteisesti perselleen virtaan, mutta tulipa hyvä raikastus. Olli yritti perässä hieman fiksummin, mutta eipä tuossakaan kenkien totaaliselta uittamiselta vältytty.
Heti ylityksen jälkeen kiivettiin ylös rinnettä, mutta Hopiaoja pysyi kokoajan näkyvissä. Polku rinteessä oli aluksi hieman hidasta kuljettavaa, mutta hetken päästä mentiinkin jo harvassa mäntymetsässä helppo ja tasaista polkua. Viimeistään joessa ”uimisen” jälkeen tehtiin päätös, että jäädään Tahvon sijaan Siulanruoktun tuvalle, joka on noin 4km ennen Tahvon tupaa. Siulanruoktulle oli joen ylityksen jälkeen noin hitusen alle 4km matkaa, ja viimeiset kilometrit märissä kengissä ja housuissa alkoivat olla aika kypsyttäviä.
Vihdoin ja viimein edessä näkyi kohtuullisen lahonneet rappuset alas kohti jokilaaksoa, jonka vierustaa olimme kokoajan ylhäällä kulkeneet. Tupa oli puolessa välissä laskua ja siitä alaspäin olivat vielä toiset portaat veden äärelle. Tupa oli tyhjä ja olikin hienoa päästä kymmenen jälkeen märkänä lämmittämään tupaa ja syömään. Vähän pastaa, suklaata ja pienet kossusilmät. Sitten pirusti kalikkaa pesään että kuteet kuivuu ja vähän itsekin lämpiäisi ja pääsisi nukkumaan.
Päivä 4 – Siulanruoktu – Vongoivan jokilaakso
Aamuun mennessä kaikki paitsi luonnollisesti kengät olivat kuivuneet täysin. Kenkien pieni kosteus ei mitään toki tässä kohtaa enää haitannut. Lähdimme tuttuun tapaan vasta puolen päivän aikaan liikenteeseen ja jaksoimme ihmetellä jo joskus 0900 jälkeen tuvan nurkilla pyörivien retkeilijöiden aikaista aikataulua. Lähtiessä näytti harmaalta ja oli kohtuullisen varmaa, että jossain kohtaa vettä alkaisi tulemaan.
Tahvon tuvalle oli vain noin 4km matka, joten sinne emme enää olisi jäämässä yöksi, vaan matkaa pitäisi mätätä hitusen enemmän. Pienessä tihkusateessa kävelimme Tahvolle, jonka kohdalla sade hieman voimistuikin. Istuimme tupaan ja vedimme lounaat. Turhaan emme jaksaneet mistään Noroviruksista hikoilla tässä kohtaa. Maalaisjärjellä kun ei tunge samaa kättä perseeseensä jolla aikoo syödä, eikä nuole näppejään ja ovenkahvoja oli varmasti kohtuu turvassa.
Saunassa oli neljän nuoremman klopin porukka ja tuvan ulkopuolella katoksen alla pari vanhempaa mestaria odottikin omaa saunavuoroaan heidän jälkeensä. Juuri kun saimme syötyä vaihtui porukka ja menimme näiden kahden ukon kanssa löylyihin. Oli ensimmäinen kerta kun saunasta tuli käytyä kastautumassa joessa punnerrusasennossa itsensä veteen laskien, mutta toimihan tuo noinkin. Vettä ei tuossa kohtaa ojassa kovin paljoa mennyt, joten erikoistemput oli tarpeen.
Saunomisen ja paskanpuhumisen jälkeen pohdimme hieman jatkoa. Alkuperäisessä suunnitelmassa olisimme vasta seuraavana päivänä päätyneet Anterinpaanne -nimisille tulipaikalle, mutta taas tälle päivää tuo matka olisi ollut ehkä liikaa. Välissä olisi Vongoivan varauskammi ja päätimme, että jäisimme sen läheisyyteen yöksi. Lähtiessä keli oli edelleen melko harmaata ja tihkusadetta oli hyvin kevyesti. Saimme vinkin, että polku on helpompi pohjoisen suuntaan, jos lähtee Tyyrojan itäpuolta, joten sinne suuntasimme.
Kävelyä rinteessä oli useampi kilometri ja Vongoivan räystäs tuli pikkuhiljaa kohdalle länsipuolella. Tällä kertaa emme kävisi siellä, vaan ylitämme tunturit Vongoivan ja räystään välistä kohti vuokrakammia. Kun maisema avautui ja itse Vongoiva näkyi räystään takaa päätimme kiertää yläkautta ja emme laskeutuisi Tyyrojan varteen alas, ylhäällä kun oli (ehkä?) helpompi kulkea.
Kun vihdoin pääsimme Vongoivan ja räystään väliin, oli pidettävä pieni tauko. Internettikin pelasi ja tuli katseltua säätä ja läheteltyä parit viestit. Sääennusteessa näytti salamankuvaa ja vettä. Etelässä päin oli melko tummaa, mutta vielä toistaiseksi tilanne vaikutti olevan ok, matkalla tihkusadekin oli loppunut. Noin vartin tauon jälkeen juuri kun heitimme rinkat selkään, alkoi kuulua etäistä jytinää. Tässä kohtaa olikin varmaan parempi hieman laskea omaa korkeutta, joten tuluimme Vongoivalta alas hieman hyrkemmässä kulmassa, kuin mitä alun perin oli ajatuksena. Koivikon läpi pikamarssia kävellen alkoi vettäkin tulla ja sää muuttui pikkuhiljaa paskasta sysipaskaksi.
Kun vihdoin pääsimme Vongoivajoen haaraan pari kilometriä ennen vuokrakammia, alkoi vettä sataa ihan tosissaan. Siinä sitten mättäsimme viimeiset kilsat kaatosateessa ilman mitään käsitystä löytyykö edes sopivaa leiripaikkaa. Itselläni kun oli riippari ja jokilaaksossa kävellessä huomasi, että ihan hirveästi ei tunnnu muuta puuta kuin parin metrin korkuista koivurisua olla. Jonkun ajan päästä olimme kammin lähistöllä. Olli oli matkalla tarkastanut kun nettiä vielä puhelimessa jossain kohta riitti, että kammi on varattuna. Muutenhan olisimme heti menneet sinne, mutta nyt ei auttanut kun ruveta arpomaan jotain leiripaikkaa.
Kaatosateessa kengät ja housut kohtuu uiteuttuina alkoi pinnakin hieman lyhentyä, sillä riipparille sopivia puita ei tuntunut paljoa löytyvän. Koivikoiden keskellä oli noin 8 pienen kuusen rykelmä jonka luoksi menimme katsomaan ja siinähän se ainoa paikka taisikin sitten olla. Leirin virittely sateessa on perseestä ja tässä kohtaa lähes tulkoon kaikki vitutti. Tarppi puiden väliin, riippari paikalleen märät kuteet päältä pois ja riippariin makaamaan. Olli kasasi telttansa valmiiksi tarpin alla ja heitti sen sitten paikalleen. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, mutta itse olin jo aika valmis nukkumaan. En jaksanut turhia tulla makuupussista pois, joten skippasin syömiset ja aikalailla kaiken muunkin ja vedin parit suklaapatukat ja rupesin nukkumaan.
Päivä 5 – Vongoivan jokilaakso – Muorravaarakka
Yöllä satoi vielä jonkin verran, mutta aamulla ei enää. Näin näytti säätiedotuskin, jonka pääsi katsomaan kun interwebsit kuuluivat jokilaaksoon vuokrakammin takana. Harmaata ja kosteata toki oli, mutta kunhan ei sada… Päätettiin heti aamulla, että ilman sen kummempia vedetään brute forcella Muorravaarakan tuvalle, jossa pääsee laittamaan kaiken märän tavaran kuivumaan. Aamulla kun veti märät tuplasukat ja kengät jalkaansa, oli vitutus sen verta suuri, että ei jääty mitään aamupaloja tekemään vaan lähdettiin suorilta junttaamaan kohti määränpäätä.
Aluksi olin suunnitellut reitin hieman pohjoisemmasta koukaten tunturien välistä, mutta nyt alkoi tehdä mieli hyödyntää kaikki mahdolliset oikoreitit mitä vaan keksi. Vuokrakammille näytti tulevan mönkijäura Sihverilakopään laelta, jota pitkin lähdimme kävelemään. Uraa ei ollut missään kartassa, mutta on helppo päätellä, että MH-ukkojen huoltourat menevät varmastikin aikalailla suorinta reittiä… Jonnekin. Noh, suunta näytti uralla kokoajan oikealta ja kulkeminen oli kohtuu nopsaa. Keli oli harmaata ja kevyttä tihkua oli kokoajan ilmassa. Tunturissa kävelimme jokusen kilometrin ennen kuin polku laskeutui Hammaskurulle menevän Hammasjoen varteen. Vettä oli vähän, yli pääsi ongelmitta. Sitten olimmekin Hammaskuru – Anterijoki välisellä uralla, joka näkyi jo maastokartassakin. Tuota 1-2km pohjoiseen, jolloin pääsimme Anterijoen/Hammasjoen haaraan. Polun pitäisi mennä Anterijoen pohjoispuolella, joten yli. Vettä oli noin polveen asti, mutta tässä kohtaa ei paljoa kiinnostanut, kengillä yli vaan.
Tottahan toki, joen vieressä menevä polku oli pieni ja kapea, joten eteneminen ei enää olisi ihan yhtä kevyttä kuin mönkkäriuralla. Matkaa Muorravaarakalle olisi vielä noin 8.5km tätä polkua. Noh, ei auttanut, matka jatkui. Joen varressa kulkevalla polulla oli oikein raikasta vastatuulta ja edelleen tihkuttavaa sadetta. Parin kilometrin jälkeen pysähdyimme sen verran, että sai pari suklaakeksiä mätättyä naamaansa, nehän olivatkin ensimäiset syömiset koko päivänä. Tässä kohtaa kello oli noin 1330, matka jatkui vitutuksen voimalla kohti lämmintä tupaa.
Via Dolorosa tuli päätökseensä kun vihdoin noin klo 1415 aikoihin pääsimme tuvalle. Kun kurkkasin sisälle, ensimmäinen asia oli että laverilla makaileva täti huusi tuvassa olevan myös noropotilaan, joka ilmeisesti oli ”tyhjentymässä” juuri tällä hetkellä. Tässä kohtaa hieman alkoi taas kuuppa hajoilemaan, mutta Olli lähti puhelimen kanssa tuvan takana nousevaa tunturia ylös jos vaikka puhelin toimisi ja varauspuolelta saisi paikat.
Kuin ihmeen kaupalla, interwebsit toimi ja paikkojakin oli. Äkkiä tupaan sisään ja levittelemään romuja kuivumaan. Tuvassa olikin mukava kolmen hengen Tamperelaisporukka. Hetkosen päästä paikalla korauttikin MH-äijät parin mönkkärin voimin. Olivat ilmeisesti tulossa vain huoltoreissulle ja vähän desinfioimaan paikkoja ripulointipsykoosin keskellä. Olimme varmoja, että ottaisivat tuon potilaan autiotuvan puolelta mukaansa, mutta hetken päästä lähtivät ilman. Vartin päästä samat kaverit tuli uudestaan paikalle ja tällä kertaa lähti potilaskin mönkijäkyydillä. Jättivät rättejä ja desinfiointiainetta tuvalle ja meillä varaustuvassa heti innostuttiinkin pikaiseen desinfiointiin.
Aikaa tuvalla hengailuun oli paljon, koska olimme niin aikaisin paikalla. Märissä kengissä 15km etapin jälkeen kiinnosti lähinnä syöminen ja makaaminen ja sitä kyllä useampi tunti tehtiinkin. Olihan yhtä luksusta nuo varauspuolen vaahtomuovipatjat. Illan aikana aurinkokin hetkellisesti näyttäytyi ja huomiselle olisi kait tulossa aurinkoa koko päivälle. Kävimme vielä illasta sen verta jaloittelemassa, että näimme nopsaan hieman tuvan takana aukeavaa Tiuhtelmakurua. Illasta ylälaverilla oli hienoista vaikuetta saada nukutuksi, koska olimme joutuneet lämmittamään koppia kuivaamisen takia jonkin verran. Kyllä se uni sieltä lopulta sitten kuitenkin tuli.
Päivä 6 – Muorravaarakka – Jykkävaara
Aamulla oli keli mitä parhain ja edelleenkään ei kukaan ripuloinut tai oksentanut, Boratin sanoin: ”Great success”. Lähdimme puolenpäivän nurkilla polulle kohti pohjoista Jyrkkävaaran tuvan suuntaan. Tänään olisi toiseksi viimeinen päivä ja etappi olisi polkua joen vieressä muutamalla ylityksellä. Maisemat heti Muorravaarakalta pohjoiseen lähtiessä olivat upeat. Polku pujotteli pienien lampien välissä ja meni hetkellisesti pientä kannasta pitkin.
Jo parin kilometrin jälkeen alkoi energiat loppumaan ja pidimme lounastauon Muorravaarakanjokeen laskevan puron varressa. Knorr juustopastat kuivatulla jauhelihalla ja kasalla kuivamausteita naamaan ja matka taas kerran jatkui. Polku meni veden äärellä lähes kokoajan ja koskenpauhua sai kuunnella vähän väliä. Eilinen junttaaminen ehkä tuntui vielä, sillä kokopäivän tuntui olevan hieman energia kadoksissa, vaikka muuten puitteet olivatkin nyt taas kunnossa.
Etapista oli vielä noin 1/3 jäljellä kun Harrijoki piti ylittää. Vettä näytti olevan ihan reippaasti, mutta ylityspaikka kyllä löytyi. Yli oli kaatunut puu ja noin 3 sekunnin pohdinnan jälkeen valittiin puun käyttäminen siltana voittavaksi taktiikaksi. Olli ensin ja minä perässä. Njet problem, tällä välttyi taas yhdeltä turhalta kenkä & kalsarijumpalta, ylitys kesti noin 20sek. Puurtaminen jatkui vielä 4km ennen kuin pääsimme Jyrkkävaaran tuvalle. Hiljaista oli, joten tulet tupaan ja hikiset romut kuivumaan. Kun ei muita kulkijoita näkynyt päätimme nukkua tuvassa. Alkoi romujen levittelyn suhteen hieman laiskottamaan ja huomenna pääsisimme lähtemään hitusen aikaisemmin kohti jotain Saariselällä odottavaa rasvamättöä.
Päivä 7 – Jykkävaara – Aittajärvi
Heti klo 0930 liikenteeseen, viimeinen rypistys. Suoraan Muorravaarakanjoen rantaan polkua pitkin ja yli… Tai no ei ihan tuolta kohdalta, olisi tullut uimareissu. Muutama sata metriä joen vartta pohjoiseen vettä olikin enää vain hitusen polven yläpuolelle. Virtausta oli ihan jonkin verran, mutta onneksi on reippaasti yli 100kg massalla niin ei samantien lähde virran mukana. Tällä kertaa kannatti ylittää ihan ilman kenkiä kun ne oli kuiviksi saatu. Toisella puolella otimme aikalailla suoran suunnan Suomujoen varteen Snellmannin majan kohdalle. Maasto oli helppoa matalaa varvikkoa ja harvaa mäntymetsää. Olin alunperin suunnitellut, että Snellmannin majan kohdalla olisimme menneet yli ja viimeiset kilometrit reitistä Suomun pohjoispuolella. Vettä oli tuossa kohtaa vaan jo ihan oikeastikin liikaa ja ihan niin sekaisin viikon vaeltamisen jälkeen ei ihan vielä ollut, että olisi uimaan lähtenyt.
Jatkoimme siis eteläpuolella ja viimeisenä ylityksenä oli Keittokalajärven ja Suomujoen välinen pieni kosteikkoläiskä. Ei viitsinyt kenkiä kastellakaan, mutta ei kyllä ruveta sukkajumppaakaan tekemään. Noh, Olli hyppäsi tuon pienen kosteikon keskellä olevan puron yli könyten perseelleen maahan kenkien luistaessa alta. Itse näppäränä 100kg keijukaisena perässä ja hieman jalan luistaessa kuuluis vasemmasta nilkasta pieni naksahdus…
Noh, jalka oli vähän kipeähkö, mutta käveleminen onnistui edelleen ihan hyvin, vain hitusen hitaammiin. Mitään ei selkeästi ollut mennyt isosti rikki, sillä paino jalalla ei tehnyt kipeää. Jatkettiin siis muutamat viimeiset kilometrit hieman senioritahdilla. Lopulta Aittajärven kahlaamon kohdalla olikin mukava saada jallalle vähän kylmähoitoa. Viimeiset metrit vielä parkkipaikalle ja se oli siinä. Loppulukema oli aikalailla tasan 115km & 7 päivää.
Päivä 7 – [Loppusekoilut]
Nyt oli reissu vihdoin paketissa, hieno tunne päästä takaisin autolle 115km myöhemmin. Hieman nilkka kipeänä ja turvoksissa, mutta muuten hyvällä mielellä lähdimme ajamaan kohti Saariselkää ja jotain syötävää. Tämän jälkeen olimme sunnitellut menevämme yhdeksi yöksi yhteiselle kaverillemme Rovaniemellä, jossa voisi kiskaista parit kaljat kruunaamaan tämän reissun. Noh, ei muuta kun lappu pohjaan ja Vatasena taas kerran Kuutuantielle.
Kuutuantie kuin oman kokemukseni mukaan moni muukin soratie ylä-Lapissa on hienon soran & hiekan sijaan isompaa kiven murikkaa. Olin jo tulomatkalla kuumotellut, että mahtaako noin 2kk sitten paikattu renkaani kestää tuota irtokiveä. Noin 5km ennen nelostietä alkoikin sopivasti rengaspainevarotukset piipittämään. Sehän oli juuri se paikattu rengas, josta nyt ilmaa pakeni vauhdilla. Muutaman voimallisen vittusaatanan jälkeen vedin tien viereen ja hetken sekoilun jälkeen tajusin, että paikkapullo lienee tässä kohtaa ainoa järkevä vaihtoehto. Tulipa tuokin ensimmäistä kertaa kokeiltua ja kuin ihmeen kaupalla, ilma näytti pysyvän renkaassa muutaman kilometrin jälkeen. Paikkapaketissa (ainakin tässä tapauksessa) oli mukana 12v kompressori, jolla pariin kertaan vielä lisäsin hiukan lisää ilmaa renkaaseen paikkauksen jälkeen.
Seuraavaksi Kuukkeliin ostoksille, jotain ruokaa ja kohti Rovaniemeä toivoen, että ilma pysyy kumissa. Karavaanarit ja muut isot autot sitten ohittelikin meitä koko matkan, sillä paukkurenkaalla ei kauheasti yli 80km/h viitsinyt ajaa. Rengas kesti kuin kestikin kasassa Rovaniemelle ja ylihuomenna maanantaina kun rengasliikkeet aukesivat saatiin Mazdaan uudet kumit alle ja nokka kohti etelää.
Loppukaneetti
Tämä oli itselle kolmas kerta UK-puistossa ja nyt voi sanoa, että on nähnyt tienoota edes jonkin verran. Varmasti tulen vielä tulevaisuudessakin palaamaan useita kertoja tänne, mutta luulen että tulevan syksyn ja parin seuraavan kesän retket suuntaavat jonnekin muualle.
Tällä kertaa kelit eivät olleet aivan parhainta mahdollista, mutta ei myöskään aivan paskimmasta päästäkään. Jälkiviisaana osaa sanoa, että omaan makuun nämä yli 100km marssit eivät loppuen lopuksi ehkä kuitenkaan ole se kaikista paras juttu, vaan ”sweet spot” taitaa olla jossain 60-80km nurkilla.
Ei kuitenkaan mitään valittamista, reissu oli hieno ja jo paluumatkalla alkoi miettiä seuraavia hetkiä korvessa.