Kokeillaanpa nyt sitten uudestaan. Viime kesänähän tämä jäi tekemättä, tai no, kävinhän minä siellä kääntymässä… Alkukesästä 2022 lähdin helatorstaina autoilemaan kohti pohjoista, tarkoituksesani tehdä tämä sama Nellim – Näätämö Vätsärin ylitys. Tuolloin keli oli pelkkää vesisadetta jo menomatkalta alkaen ja jatkui kohteessa. Noin aikaseen oli myös edelleen paikoitellen lunta siellä täällä ja vesi tuntui olevan kohtuullisen korkealla. Tuolla reissulla pääsin Piilolan tuvalle asti, jossa hermoni paloivat lopullisesti vallitsevaan keliin ja osittain maaston haastavuuteen. Piilolan tilan vieressä ollut kesämökkiläinen tiesi kertoa vaihtoehtoisen reitin Kessintielle, jota kautta sitten palasin. Matkaa tuolle lenkuralle taisi tulla jotain noin 37km paikkeilla. Kaikki tämä alle vuorokaudessa. Vitutuksen voimalla selkeästi saa matkaa taitettua…
No nyt kokeillaan uudestaan. Tällä kertaa en lähtenyt yksin vaan kolmen hengen porukalla ja kelikin oli aivan toista kuin vuosi sitten. Myös ajankohta oli muutaman viikon myöhemmin. Lähdimme matkalle Tampereelta 9.6. Reitti oli suunniteltu Piilolan polun alusta Näätämöön ja matkan varrella hyödynnettäisiin mahdollisimman paljon autiotupia. Suomalaisia tupiahan on käytännössä vain reitin alussa ja lopussa, mutta Norjan rajan tuntumassa on useita Norjalaisia avoimia tupia sopivien etäisyyksien päässä toisistaan. Reitti olisi aika lailla ”suorinta tietä” muutamalla poikkeuksella: Surnu-Pekan tilusten ohi oli tarkoitus mennä ja jatkaa siitä Mellalompolon harjulle. Tuon lisäksi koukkaus Surnujärven rannalla sekä sitten pidemmällä vielä Rajapäätunturi sekä Routasenkuru
Menomatkalla yö nukuttiin Rokualla Jaakonjärvillä teltassa, josta matkaa sitten jatkettiin aamusta. Piilolan polun alussa olimme 11.6 noin klo 2015 aikoihin. Jälleen kerran pisteet mahtavalla taksikuskille Tapanille kuljetuksista. Tapsahan oli kuskina myös edellisen kesän Vätsärin reissulla ja tällä menoa hänestä on tulossa melkoinen luottokuski.
Päivä 1 – Piilolanpolun alku – Kuivaslompolo
Ensimmäiselle päivälle oli mitoitettu ehkäpä hieman liian pitkä pätkä suhteutettuna siihen, että lähdimme liikenteeseen vasta illalla. Nuottamajärven kodalle olisi ollut noin 14km, mutta 0100 aikoihin tulimme siihen tulokseen, että eiköhän vähempikin tähän ensimmäiseen iltaan riitä. Polkaisimme teltat pystyyn Kuivaslompolo-nimisen järven rannalle, joka on aivan Piilolan polun varressa. Järven rannassa näkyi myös yksi toinenkin teltta, mutta varsinaisesti mistään ruuhkasta ei voi puhua, tai no, ehkä näillä leveyksillä se sitä jo saattaisi ollakin.
Päivä 2 – Kuivaslompolo – Piilolakoia
Ensimmäinen täysi vaelluspäivä lähti Kuivaslompololta, josta siirryimme Nuottamajärven kodalle lounastamaan ja kalastelemaan (minä en kalastamisesta ymmärrä hevon helvettiäkään, mutta retkiseurue sitäkin enemmän). Muutaman tunnin tauon jälkeen lähdimme kohti Piilolan autiotupaa ja saavuimme paikalla joskus klo 1900 aikoihin. Tuossa reiluhko lepotauko ja sitten kohti yöpymispaikkaa eli Piilolakoian autiotupaa norjan puolella. Päivän aurinkoinen, lähes rantakeli oli muuttunut iltaa kohden harmaaksi ja matkalla saikin hieman jännittää mahdollista vesisadetta. Piilolan tuvan ja Piilolakoian välissä on jonkin verran soiden ylityksiä, mutta kuivan kelin johdosta nämä olivat onneksi kohtuullisen helppoja. Vihdoin edessä näkyi Norjan rajalle menevä poroaita ja tiesi, että olimme käytännössä perillä. Piilolakoialla olimme joskus noin puolenyön aikoihin. Ilta oli jo pitkällä ja lämpötilakin oli jo hieman viilentynyt. Oli kuitenkin pakko yrittää käydä huuhtelemassa itseään vielä läheisellä purolla, jottei tarvinnut hikisenä mennä nukkumaan. Olihan Norjalaisessa premium-tuvassa patjat ja kaikki!
Päivä 3 – Piilolakoia – FØllvanskoia
Päivän etappi osoittautui kohtuuttoman helvetilliseksi ja ehkäpä reissun raskaimmaksi. Seurasimme rajan poroaitaa Piilolakoialta kohti pohjoista, mutta maasto osoittautui lähes heti kohtuu hitaaksi lähinnä soiden ja kosteikkojen takia. Junttasimme aika pitkän pätkän ennen kuin vasta joskus 1900 aikoihin pysähdyimme ”lounaalle” Raja-Kapperijärvelle. Kello alkoi olla jo kohtuu paljon ja ikävän näköisiä pilviä oli jälleen kerran ilmestynyt taivaalla vaikka mistään sateesta ei ennusteissa ollutkaan ollut puhetta. Lähdimme liikenteeseen hieman ennen klo 2000 ja jatkoimme poroaitaa pitkin järveltä takaisin rajalle. Olo alkoi jo tuntua nuutuneelta ja matkaa seuraavalle tuvalle olisi kuitenkin vielä useampi kilometri. Kauanhan siinä sitten menikin. Jatkuvat suoläntit, joita väistellessä käveltyä matkaa sen kun tuli lisää. Myös poroaidan puolta oli vaihdettava usein, sillä muuten kierrettävää olisi tullut vieläkin enemmän.
Rajavaaran huipulla pidimme pienen tauon ja tuumasimme, että matkaa on edelleen 5km suoraa viivaa. Tunnelma alkoi olla tässä kohtaa jo hieman hapokasta, mutta yöpyminen tuvassa on kuitenkin niin iso porkkana, että pakko oli jatkaa eteenpäin. Loppupätkä menikin aikalailla ”nollat taulussa” maaston vaikeutta jatkuvasti kiroten. Pääsimme loppuen lopuksi tuvalle hieman puolen yön jälkeen.
Päivä 4 – Føllvanskoia (lepopäivä)
Eilinen paskamarssi tuntui sen verran, että päätimme pitää lepopäivän. Omat kenkäni olivat päässeet kastumaan läpi ja tämän takia muutama herkullinen rakkokin oli päättänyt manifestoitua. Päivä meni lähinnä tuvassa pötkötellen ja tuvan pihapiirissä ihmetellen. Päivän aikana myös ruuvasimme suunniteltua reittiä hieman: Surnu-Pekan tilukset päätettiin tällä kertaa jättää välistä, maasto olisi ollut samanlaista tai vieläkin soisempaa maastokartan mukaan. Tätä myöten myös Mellalompolon harju jäi välistä ja päätimme suunnistaa seuraavana päivänä suoraan Lerkevanskoian tuvalle.
Päivä 5 – Føllvanskoia – Lerkevanskoia
Mökissä kököttämiseen ehtikin yhdessä päivässä tottua ja tuohon olisi voinut jäädä vaikka koko kesäksi makaamaan. Reissua oli kuitenkin jatkettava ja päivän kohteena olisi seuraava autiotupa. Päivä meni taas suurilta osin poroaitaa seuraillen ja ensimmäisen pidemmän tauon pidimme Haglklumpen-tunturin etelä-puolella. Jälleen kerran, tämä oli ”lounastauko” (klo 1830).
Haglklumpenilla on nähtävästi 338m korkeutta ja sinnehän me sitten tauon jälkeen kiipesimme. Päältä näki hienosti mistä oli tultu ja mihin oltiin menossa. Modernille länsimaiselle idiootille aina niin tärkeä puhelimen datayhteyskin toimi tunturin nokassa, joten pakolliset turhat selailut sai suoritettua samalla. Kaiken hikoilun jälkeen oli mukava vetää takki niskaan ja viettää hetken taukoa tunturin päällä. Ei liian kuuma, ei hyttysiä, parasta.
Tauon jälkeen jatkoimme seuraavalle tuvalle, jonka oletettu paikka näkyi kohtuu hyvin tunturin laelta. Matkaa olisi noin 3km suoraa viivaa. Tunturilta laskeutumisen ja muutaman helvetillisen kivikon jälkeen löysimme Lerkevanskoian tuvan ja pääsimme päivän maaliin 2100 aikoihin.
Tupa oli hieman edellistä pienempi, mutta silti mukava. Ainoa pieni hapokkuus oli muurahaiset, joita tuvassa pyöri ja tipahteli katosta niskaan. Paikka oli kuitenkin hieno. Vieressä virtasi pieni puro kahden pienen lammen välissä.
Päivä 6 – Lerkevanskoia – Rajapään autiotupa
Päivä oli erittäin tuulinen ja se oli hyvää vaihtelua aikaisempiin verrattuna. Jälleen kerran aitaa sivuten jatkoimme pohjoiseen, ja pidempänä taukopaikkana oli Vestkoia-tupa josta vielä yöksi jatkoimme Suomen puolella sijaitsevaan Rajapään autiotupaan. Vestkoia oli Norjan tuvista ainoa, jossa ei ollut vettä tuvan välittömässä läheisyydessä, mutta muuten ei valittamista. Näihin Norjalaisiin tupiin kyllä alkoi jo tottua patjoineen ja muine tykötarpeineen. Jälleen kerran myöhäinen lounas tuvassa lukien lounastarinoita ”Muisteluksia Lapista, T.T. Korpivaara” -nimisestä opuksesta. Todellisia tarinoita olivatkin…
Rajapään tupa sijaitsee jo varsinaisella Vätsärin tunturiylängöllä, joten päivän aikana maisema selkeästi muuttui metsäisemmästä avoimeen tunturimaisemaan. Vastassa oli monen monta pientä nyppylää, joiden välissä oli pieniä lampia ja puroja. Matka taittui jälleen kerran aika pitkälle aidan läheisyydessä, mutta viimeiset 5km lähdimme jo valmiiksi luoteeseen, suoraan kohti Rajapään tupaa. Tuulinen sää oli jatkunut koko päivän ja takin päälle ja pois kiskomisen kanssa oli jatkuvaa tasapainoilua hikoilun ja kylmän kanssa.
Päivä 7 – Rajapään autiotupa – Uutuanjoki
Päivän tavoitteena oli alkuun käydä kääntymässä Rajapää-tunturissa, josta matka jatkuisi kartalla näkyvää mönkijäuraa myöten pohjoiseen. Muutaman kilometrin jälkeen lähdimme uralta länteen umpipöpelikköön, kohti Routasen kurun eteläisintä päätä ja nimetöntä järveä, josta vettä kuruun valui. Kurun alkupäässä pidimme lounastauon kallioilla, jonka jälkeen jatkoimme koilliseen takaisin uralle. Päivän alkuperäinen tavoite oli päästä viimeiselle Norjalaiselle tuvalle, Partisanhyttalöle, mutta jo lounasta syödessä alkoi vaikuttaa melko vahvasti siltä, että ihan niin pitkälle ei tänään jaksaisi. Lounaan jälkeen lähdimme takaisin itään kohti mönkijäuraa. Lopun iltaa seurasimme uraa ja päivä päättyi Uutuanjoen ylitykseen jonka jälkeen oli tarjolla hyvää ja tasaista telttailumaastoa. Tässä kohtaa alkoi itsellä olla jo päivän kilometrit maksimissa. Joen yli päästyämme oli kello noin 2330 ja matkaa oli päivälle tullut reilut 18km. Väsy oli sen verta kova, että teltan pystytyksen jälkeen siirryin suoraan vaakatasoon.
Päivä 8 – Uutuanjoki – Näätämö
Viimeinen päivä. Matkaa oli linnuntietä jäljellä reilut 10km. ja monkijäuraa seuraillen lähdettiin matkaan. Ensimmäiset 2-3km menivätkin todella nopeasti sillä maasto oli erittäin tasaista ja polku oli kuivaa ja helppokulkuista. Helpotusta kulkemiseen toi välillä horisontissa näkynyt Näätämön telemasto, joka kaikesta huolimatta tuntui olevan kokoajan lähempänä ja lähempänä.
Kun vihdoin alkoi viimeinen 1-2km tasan suoraa baanaa kylää kohti, pystyi jo melkein maistamaan Noord1Marketin grillikyljen suussaan. Sinnehän tottakai sitten ensimmäisenä suuntasimme, paras mahdollinen lopetus hikiselle reissulle!
Olimme alkuperäisestä aikataulusta pari päivää etuajassa, ja koska bussi Näätämöstä ei viikonloppuisin kulkenut, ei lähteminen noin vain onnistunutkaan. Seuraavaan aamuun olisi toki voinut odottaa, mutta kahden päivän odotus kylän laitamilla teltassa ei houkuttanut. Soitimme siis jälleen kerran luottotaksari Tapanille, joka tuli Ivalosta asti meidät hakemaan.
Loppukaneetti
Olipa helvetillisen hikinen reissu, mutta nyt sekin on tehty. Itselle nuo Norjalaiset tuvat olivat ainakin iso plussa, koska jokaista yötä ei millään olisi jaksanut olla teltassa. Myös kelin puolesta oli lähes täydellistä; ei sadetta, erittäin kuivaa, hieman tuulta ja puolipilvistä. Nyt myös vihdoin sai putsattua mielestään vuosi taaksepäin syntyneen vitutuksen epäonnistuneesta reissusta.