Alunperin ajatuksena oli, että pääsiäisenä olisin käynyt edes yhden yön reissulla jossain suht lähellä, mutta keli oli aikaisin alkaneesta keväästä huolimatta joka päivä kylmää, harmaata ja tuulista, joten motivaatio hieman mureni. Jonkun päiväreissun uuteen paikkaan voi kuitenkin tehdä vaikka paskaa sataisi vaakatasossa ja pitkän kartan pyörittelyn jälkeen keksin Pohjankankaan Eteläisen alkupään Ulvaanharjun. Ulvaanharjulta ja viereiseltä Vatulanharjulta löytyisi kartan mukaan molemmista jonkunlainen kotalaavu ja kun kävisi molemmat katsastamassa saa juuri sopivan mittaisen päiväkävelyn aikaiseksi.
Ajoa oli mukavasti alta tunnin verran ja loppuosa vielä mukavaa 80kmh tietä keskellä ei mitään. Hiekkatietä sai mennä useamman kilometrin ja paikoitellen ajo oli melkoista pomppukeppimenoa. Onneksi vain muutamissa kohdissa tarvi hidastaa kävelyvauhtiin monttujen takia, joten autokin säilyi hengissä perille. Vedin parkkiin Ulvaanharjun kodalle ja ensimmäisenä olikin kurkistettava sisään. Ovi oli noin 120cm korkea ja koko koppi aivan pimeä. Tiesin siis, että tähän ei ainakaan kannata palatessa jäädä päivän kokkaussessiota vetämään.
Lähdin kävelemään luoteeseen kohti Vatulanharjun kotaa, jonne matkaa olisi vain muutama kilometri. Maasto oli tuttuun tapaa harvaa mäntykangasta ja polku kulki pitkän matkaa hakkuuaukion keskellä. Polku oli tasaista ja helppokulkuista, mutta karttaa sai kyllä vilkuilla, sillä erilaisia polkuja ja uria meni kymmeniä aivan joka suuntaan. Jossain polun puolen välin jälkeen mentiin nuoreen matalaan männikköön, josta pienen hiekkakuopan jälkeen käännyttiin oikealle ja Vatulanharjun kota olikin kohta näkösällä.
Reissun piilotettu agenda oli uuden paistinpannun sisäänajo. Mukana olikin kunnon mättösetti ja toivoin, että tällä laavulla olisi kohtuulliset puitteet homman suorittamiseen. Vatulanharjun laavu oli suht uuden ja siistin näköinen puolikota, jossa oli hieno hormillinen tulisijakin. Kaikkea oli, mutta klapeja vain säkin perällinen. Kerrankin olin noheva ja säästin loput pöllit jollekin toiselle reppanalle, maastosta oli kuitenkin todellä helppo kerätä sylillinen oksia ja keppejä x 10.
Pitkä aika kun pikkukepeistä olen viimeksi notskin tehnyt, mutta aivan riittävän hyvät tulet kuitenkin sai paistohommiin. Sitten kanat pannuun ja kokeilemaan!
Pientä skeptisyyttä oli titaanipannuun aluksi, mutta homma lähti paljon odotettua näppärämmin liikenteeseen. Lämpöähän pannu varaa tasan ei yhtään, joten tasainen liekki oli tärkeä. Pientä keppiä sai olla syöttämässä liukuhihnalta lisää. Kuin ihme ja kumma; mitään ei palanut, mitään ei kaatunut maahan, eikä mitään roiskunut päälle. Suoritus siis 6/5 ja sitten syömään. Nykynuoriso ei kuulemma enää edes juo viinaa, joten hyppäsin itsekin aallonharjalle ostamalla 0% oluen ruokajuomaksi. Tänä päivänä nuo ei onneksi maistu samalta saippuavedeltä kuin 15v sitten.
Perään vielä kuppi teetä ja olinkin valmis lähtemään. Kylmä tuuli puhalsi aivan jatkuvasti ja sammunut risunuotio ei enää auttanut sitäkään vähää. Onneksi olin ottanut vettä 1+2l mukaan, sillä näillä leveyksillä vettä ei ihan niin joka nurkasta löydykään. Onneksi pannut ja kipot sai siis järkevästi tiskattua.
Paluumatkalla kuljin tuloreittini pohjoispuolella varsinaista Pirkan uraa. Matkaa koko meno-paluulle tuli alle 7km, joten mistään urheilusuorituksesta ei ollut kyse, mutta kelistä huolimatta kannatti kuitenkin lähteä!